KESÄN KAUHUT

Mystiikka ja yliluonnollisen läsnäolo ovat olleet keskeinen osa metsästäjä-keräilijäheimojen maailmankuvaa ja kulttuuria. Niin myös suomalaisten, joiden muinaisaikojen kansanuskot olivat sekalainen potpuri samanismia, monijumalaisuutta ja vainajien palvontaa. Nykyaikana tuon pakanallisen muinaisuskoperinteen näkyvin jäänne on juhannus: yöttömän yön, valon, hedelmällisyyden ja Ukko-ylijumalan juhla. Juhannusyönä tavattiin tehdä taikoja, ja sen ympärille ajoittuvina keskikesän pisimpinä päivinä niin pahojen henkien kuin kummitusten on uskottu vaeltavan maan päällä. Juhannuskokkojen alkuperäinen tarkoitus onkin ollut näiden riivaajien karkotus. Myös ankara juopuminen ja siitä syntyvä mekastus on nähty eräänlaisena manaustoimenpiteenä. Seuraavana juhannuksena, kun mökkinaapurisi herättää moraalista närkästystä hoilaamalla Popedaa kolmen promillen humalassa, voit lohduttautua ajatuksella, että siellä se Rape vain säikyttelee piruja ja se "akanperkele", jota hän niin antaumuksellisesti noituu, on vain naispuolinen demoni, joka on tehnyt viimeisen virheensä kehumalla miehen parhaan kaverin auton ulkonäköä.
kuva

Lienee siis osaksi geneettisen perimäni ansiota, että olen aina kokenut juuri kesän suotuisana aikana kummitustarinoille ja kaikelle luonnollisen rajat ylittävälle. Ilmiöön vaikuttavat kuitenkin myös eräät seikat lapsuuteni kesistä.

Vain harva, jos ainutkaan, muu televisiomuisto on vaikuttanut minuun yhtä suuresti kuin kesinä 1986 ja -87 esitetyt kauhuelokuvat. Muiden muassa Muumion kosto, Frankensteinin kirous, Dracula, Vahakabinetti ja erityisesti kaikkien aikojen zombisuosikkini (kyllä, jopa George A. Romeron Dawn of the Deadin ylittävä − kyllä, jopa Dario Argenton version) Haudasta nousseet olivat ensikosketukseni kauhuun. Ne tekivät psyykeeni niin unohtumattoman vaikutuksen, että koen vieläkin ihanteellisimmiksi kauhuelokuvan katsomispuitteiksi mökin putkitelevision, kesäisen keskiyön ja rituaaliin erottamattomana osana kuuluvan, pelon halvaannuttaman huussireissun pihapiirin pimeimpään kolkkaan. Omatoimiseen pelonlietsontaan kesäaikaan kuuluu luonnollisesti myös Tappajahai, joka saa jokaisen ahvenheinän raapaisun tuntumaan kutkuttavalta mitä-jos-sittenkin-hetkeltä.

Kirjojen puolella yksi ensimmäisistä minut outojen voimien maailmaan johdattaneista niteistä oli WSOY:n kustantamassa Tietohyrrä-sarjassa vuonna 1971 ilmestynyt Kummajaiset.

Muistan selailleeni kyseistä kirjaa jo leikkikoulussa, ja vaikka minusta ei saa kukkahattusetää tekemälläkään, en ole täysin vakuuttunut, kuuluuko neljä­−viisivuotiaiden lukemistoon teos, joka kuvittaa sievistelemättömästi esimerkiksi lauseen "Se oli kuin räsyinen kalvas ihminen, jonka päässä oli ammottava haava." Toisaalta: se innosti minut lukemaan, sillä paloin halusta tietää kaiken, mitä kirja kertoisi vampyyreista ja hirviöistä. Kummajaiset piti sisällään myös luvun, jossa esiteltiin kauhusarjakuvia ja -elokuvia. Verkkokalvoilleni paloi kuva näyttelijä Christopher Leestä vampyyrikreivinä ja kuvateksti: "Älä koskaan juo Draculan verta!" Viesti meni perille: enpä ole juonut.  

Kauhuvaikuttajakirjojen Se Teos on tietenkin legendaarinen Noidan käsikirja. Olin ahminut Tammen julkaisemaa Käsikirja-sarjaa nippanappa ala-asteikäisenä ja kepeiden Salapoliisin ja Vakoojan käsikirjojen jälkeen tarttunut pahaa aavistamatta tuohon jokaisen okkultistiharrastajan Raamattuun. Noidan käsikirja ei ollutkaan enää naivistisesti kuvitettu tenavain vaklausmanuaali vaan upean realistisella ja huomattavan raa'alla kuvastolla (mm. seivästettyjä ruumiita ja kielettömänä, verissä suin kirkuva nainen) varustettu lähdeteos kaikkeen paranormaaliin; kirja, joka sanoi ruman sanan sen oikealla nimellä.

Seitsemänvuotiaan mielikuvitus imaisi erityisen efektiivisesti luvun "Miten ihmissudeksi tullaan", jossa esitelty rohtomikstuura sisälsi muun muassa murhatun lapsen rasvaa. Siinäpä terhakka mielikuva, jonka jälkeen sinänsä mainio Pikku vampyyri -kirjasarja ei vain enää tyydyttänyt kummitustarinoiden nälkääni.

Vuonna 1983 ensimmäistä kertaa suomeksi ilmestyneen Noidan käsikirjan voimasta kertoo paljon myös se, että kyse on yhdestä sukupolveani määrittelevästä teoksesta − jopa ilmiöstä. Noidan käsikirja on yhdistävä tekijä, joka tarjoaa aiheen keskusteluun ja nostalgisointiin toisille entuudestaan vieraille kolme−neljäkymppisille, jotka ovat lapsuudessaan hätkähtäneet samoja kuvia selaillessaan tuon kirjan sivuja. Noidan käsikirjan ystävät kokoontuvat nykyään myös Facebookissa (https://www.facebook.com/groups/46847868970/), jossa ryhmän jäsenet voivat tuulettaa kamalan kiehtovan kirjasuosikkinsa aiheuttamia lapsuuden traumoja samalla, kun käyvät keskustelua teoksen kiistattomasta vetovoimasta.

Tuomas Lius 28.7.2016


RIKOKSIA YÖTTÖMÄSSÄ YÖSSÄ

Vaikka valtakunnallisesta dekkariviikosta onkin jäljellä enää vain liidulla asfalttiin piirretyt ääriviivat, on syytä muistaa, että koko kesä on perinteisesti jännitysviihteen kuluttamisen juhlaa. Kirjakauppaliiton kokoaman Mitä Suomi lukee? -tilaston mukaan toukokuun myydyin kotimainen kaunokirja oli odotetusti Reijo Mäen uusin Vares-dekkari, enkä usko Hot Dogin johtoaseman horjahtavan vielä juhannuskuukauden aikana. Yksi kevään ja alkukesän suurimmista tapauksista kirjamarkkinoilla on ollut Marko Lönnqvistin, ex-liivijengiläisen muistelmat Elämäni gangsterina. Uusia dekkarinimikkeitä ilmestyy vuosittain satoja, joiden lisäksi jännityksen ystävää hellitään televisiosarjoilla, elokuvilla ja sarjakuvilla. Jälkimmäiseksi mainittu on rikosfiktion muoto, joka on varovaisesti nostamassa uudelleen päätään Suomen kamaralla. Uutuuksien runsaudenpula sekä vuorokauteen pakattujen tuntien rajallisuus aiheuttavat helposti sen, että menneiden vuosien merkkiteokset uhkaavat painua unholaan. Dekkariviikon kunniaksi kirjoitin Facebookiin kirjailijasivulleni muutamasta henkilökohtaisesta suosikistani. Tässä laajennetut versiot kyseessä olevista miniesseistä.
kuva

ONE FALSE MOVE (suom. PAHAN LÄHETTILÄÄT)

Carl Franklinin ohjaama One False Move vuodelta 1992 on yksi uus-noirin pieniä ja harmittavan vähälle myöhemmälle huomiolle jääneitä helmiä.

Pölyiseen ja uinuvaan pikkukaupunkiin pääosin sijoittuva jännitystarina on näyttelijöiden ja kaikesta turhasta karsitun käsikirjoituksen juhlaa. Bill Paxtonin esittämä šeriffi Dale "Hurricane" Dixon on kerrassaan loistava hahmo: hyväntuulinen ja oletetusti puhtoinen keskilännen maalaispoliisi, joka toimii onnistuneena vastaparina myös elokuvan käsikirjoituksesta vastanneen Billy Bob Thorntonin sadistiselle ryövärille, Raylle.

Rayn kumppanina toimii yhtä kylmäverinen, yliopistokoulutettu ja neron äo:lla varustettu Pluto.

Noir-tradition mukaisesti myös One False Moven ytimessä on kohtalokas kaunotar: raa'an rosvoporukan ruusu ja houkutuslintu, omat salaisuutensa omaava Fantasia.

Kolmikko toteuttaa elokuvan alussa säälimättömän ryöstön (varoitus herkälle katsojalle: kyseinen kohtaus on oikeasti ahdistava) ja lähtee veren tahrimalle kujanjuoksulle Kaliforniasta kohti Arkansasin osavaltiota.

One False Move on rehti ja kursailematon pienen budjetin b-elokuva, juuri sellainen kuin sen mustavalkoiset ja sittemmin klassikon aseman saavuttaneet esikuvat 1940-luvulla olivat.

Ohjaaja Franklin osaa kiristää tunnelmaa maltillisesti ja tapahtumia säestää Peter Haycockin säveltämä melankolinen musiikki, jonka perinnetietoisuus sopii elokuvaan täydellisesti. Soundtrackia ei valitettavasti julkaistu koskaan, mutta YouTubesta voi helposti hakea kuunneltavakseen elokuvan alku- ja loppukappaleet.

One False Move on julkaistu Suomessa toistaiseksi ainoastaan vuokravideona nimellä Pahan lähettiläät. Tätä VHS-kasettia liikkuu silloin tällöin nettihuutokaupoissa varsin huokeaan hintaan. Vuokralevityksen lisäksi One False Move on tullut televisiosta kahdesti vuosina 1996 ja -97. Vaivattomin tapa saada elokuva katsottavaksi, on tilata sen brittiläinen DVD-julkaisu, joka on varustettu myös Suomi-tekstein. Hankinta on dekkareiden ystävälle enemmän kuin suositeltava.

PINTAVIILTOJA

Tässä yksi ehdottomista suosikkidekkareistani ja samalla teos, joka teki minuun suuren vaikutuksen myös kirjailijana.

Etelä-Floridasta kotoisin oleva Carl Hiaasen on alun alkujaan toimittaja ja piikikkään satiirisen huumorin mestari. Luontoa ja Navajo-kulttuuria teoksissaan käsitellyt dekkaristi Tony Hillerman tituloi Hiaasenia varsin osuvasti "rikoskirjallisuuden Mark Twainiksi."

The Miami Herald -sanomalehdessä vuodesta 1976 asti työskennellyt Hiaasen tuntee auringonpaisteen osavaltion läpikotaisin ja on tuonut sen kummallisuuksia (lue: mielipuolisuuksia), rikollisuutta sekä rehottavaa korruptiota esiin niin lehtikirjoituksissaan kuin ekologisissa rikosromaaneissaan.

Ensimmäinen suomennettu Hiaasenin teos oli Strip tease, jonka mainetta kirjana Demi Mooren tähdittämä filmatisointi on syyttä töhrinyt. Totuuden nimissä haluan joka tapauksessa esittää väitteen, että vaikka Striptease -elokuva (kyllä, sen nimessä sanat on kirjoitettu yhteen) on monella tapaa epäonnistunut ja kritiikkinsä ansainnut, ei se kuitenkaan aivan kelvoton tapaus ole. Pelkästään Burt Reynoldsin hersyvä roolisuoritus limaisen seksihulluna kongressimies David Dilbeckina on riittävän hyvä syy katsoa elokuva.

Carl Hiaasen ja Strip tease löysivät yleisönsä myös Suomessa ja niinpä Gummerus julkaisi seuraavina vuosina takautuvasti kirjailijan aiempaa tuotantoa. Vuonna 1989 alkukielisenä ilmestynyt Pintaviiltoja (Skin Tight) julkaistiin suomeksi vuonna 1997 ja se oli ensikosketukseni Hiaasenin vinksahtaneeseen Floridaan.

Pintaviiltoja kertoo tohtori Rudy Gravelinesta: huijariplastiikkakirurgista, joka on taidottomuudellaan tappanut nuoren naisen nenäleikkauksen yhteydessä. Kun Graveline saa tietää, että eläkkeelle vetäytynyt tutkija Mick Stranahan on aloittanut kuolemantapauksen tutkinnan, tilaa tohtori tämän murhan. Tästä alkaa vivahteikas tapahtumavyyhti, johon sotkeutuu niin sensaatiohakuinen televisiojuontaja kuin Kemo: pahasti epäonnistuneen elektrolyysihoidon runtelema palkkatappaja.

Sen lisäksi, että Pintaviiltoja on rikostarina monenkirjavista laittomuuksista trooppisella niemimaalla, on se aivan julmetun hauska kirja. Sen huumori on paikoin melkoisen mustaa ja tarinaa lukiessa huomaa kuinka Hiaasen onnistuu manipuloimaan lukijansa nauramaan kerrassaan karmeille asioille. Henkilöhahmojen luojana sijoitan Carl Hiaasenin ehdottomasti mestariluokkaan ja dialogin kirjoittajana sen kärkiviisikkoon.

Pintaviiltoja löytyy vaivatta niin kirjastoista kuin antikvariaateista ja samalla kannattaa napata mukaan oikeastaan mikä tahansa toinen iloisen neonvärisillä kansilla varustetuista Hiaasen-jännäreistä (Strip tease, Myyräntyötä, Vihreä kuolema, Onnen koukussa, Koirankuria). Nuoremmille jännityskirjallisuudesta kiinnostuneille lukijoille suosittelen Hiaasenin kirjoittamia nuorten dekkareita Hu-huu ja Löyhkä.

DICK TRACY

Suomen kesään mahtuu yksi, jos toinenkin sadepäivä, jotka perinteisesti soveltuvat hyvin erityisesti sarjakuvien lukemiseen. Suomessa ainakin Ilta-Sanomien ja Apu-lehden sivuilta tuttu Dick Tracy on rikossarjakuvan eliittiä, jonka pariin on aina ilo palata.

Vuonna 1931 Yhdysvalloissa debytoinut sanomalehtisarjakuva kertoi Dick Tracy -nimisestä oikeamielisestä etsivästä, joka terävän älynsä, kovien nyrkkiensä ja hitusen aikaansa edellä olevan teknologian (mm. tulevaisuutta enteillyt älykello) avulla niputti kieltolain kypsyttämiä gangstereita kovasti Chicagoa muistuttavan, mutta nimettömänä esiintyvän suurkaupungin kaduilla.

Chester Gouldin luomasta Dick Tracysta tuli lähes välittömästi yksi aikakautensa suosituimmista sarjakuvista ja se toimi vaikuttimena myös sarjakuvataiteilija Bob Kanelle tämän kehitellessä konnagalleriaa omalle luomukselleen, Batmanille 30-luvun lopulla. Tracy sai näet vastaansa toinen toistaan groteskimman näköisiä, suorastaan hirviömäisiä vastustajia, joiden fyysiset poikkeavuudet ilmenivät usein jo heidän nimissään. Esimerkkeinä mainittakoon Flat Top (Lättäpää), Little Face (Pikkunaama), Pruneface (Luumunaama) ja Shoulders (Hartiat).

Ollakseen sanomalehtisarjakuva Dick Tracy oli vielä tämänkin päivän vinkkelistä katsottuna yllättävän rankkaa ja kovaksikeitettyä ainesta. Varsinaiset ammuskelut (joissa ei turhaan haavoiteltu) sijoittuivat yleensä jatkotarinoiden loppunäytökseen, mutta sitä ennen rikolliset saivat mellastaa varsin tylysti muun muassa murskaamalla Tracyn käden ruuvipenkissä, teloittamalla kiinni jääneen kumppaninsa sairaalan sänkyyn tai jäädyttämällä toisiltaan korvat irti. Kun toisaalta miettii mitä maailmalla sarjojen ilmestymisaikaan tapahtui, niin ehkäpä moiset konnantyöt eivät tuntuneet kovin raflaavilta.

Dick Tracy kukoisti erityisesti 1930- ja 1940-lukujen sarjoissa ja oli siinä mielessä sidonnainen aikansa maailmaan, että jo 50-luku ei enää tarjonnut samanlaista habitaattia monessa mielessä mustavalkoiselle oikeuden puolustajalle. Dick Tracy -sarjakuvaa oli pidetty oikeistolaisena ja poliisia kritiikittömästi palvovana jo 40-luvun loppupuolella. Räväkimmät arvostelijat leimasivat sarjan Chester Gouldin henkilökohtaisten mielipiteiden ja poliittisen agendan äänitorveksi. Muuttuvat ajat pakottivat myös Dick Tracyn sopeutumaan henkeensä ja 1960-luvun sarjoissa Tracy perheineen lensi jo avaruuteen. Nämä eskapaadit, samoin kuin Gouldin viimeiset Dick Tracy -sarjat 70-luvulta on valitettavasti vain hyvä unohtaa suosiolla. Gould kirjoitti ja piirsi viimeiset Tracynsa vuonna 1977, jonka jälkeen sarjan puikkoihin asettuivat tuottelias dekkaristi Max Allan Collins ja kuvittaja Rick Fletcher. Collins sivuutti täysin Dick Tracyn avaruussekoilut ja palautti hahmon siihen kovaotteiseen rikollisuuden maailmaan mistä tämä oli alun pitäen menestyksekkäästi ponnistanut.

Dick Tracy ilmestyy edelleen sanomalehtisarjakuvana Yhdysvalloissa, mutta nykyinen tekijätiimi on syystä tai toisesta nähnyt aiheelliseksi palauttaa sarjaan kirotut Kuulaakson humanoidit ja Tracyn typerän avaruusauton. Eikä siinä vielä kaikki: viime vuosien sarjoissa Dick Tracyn on nähty seikkailevan myös itsensä Kippari-Kallen kanssa. Että semmoista.

Dick Tracya on suomennettu rikollisen vähän. Kun Warren Beattyn ohjaama ja tähdittämä filmatisointi (visuaalisesti upea, mutta muutoin hengettömyydestä ja terminaalista nestepöhöstä kärsivä) sai ensi-iltansa vuonna 1990, Semic julkaisi yhden lehden verran vanhaa, mustavalkoista Tracya ja kahden albumin verran uutta, elokuvan tarinaa pohjustavaa Dick Tracy -tarinaa. Parhaan tietoni mukaan enempää ei ole ilmestynyt vaikka laadukasta lähdemateriaalia olisi tarjolla vaikka kuinka paljon. Onneksi alkukielisiä kokoelmateoksia löytyy erittäin helposti ja runsaasti.

FLETCH

Gregory McDonaldin luoman kirjasarjan päähenkilö, tutkiva journalisti Irwin Maurice Fletcher loikkasi valkokankaalle kahdesti koomikko Chevy Chasen (yksi alkuperäisen Saturday Night Liven perustajajäsenistä) esittämänä.

Ensimmäinen filmatisointi, Nimeni on Fletch, sai ensi-iltansa vuonna 1985 ja jatko-osa, Fletch - hän elää, neljä vuotta myöhemmin. Sivumennen sanottuna Nimeni on Fletchin käsikirjoituksesta vastasi Andrew Bergman, joka kirjoitti ja ohjasi myös edellä käsitellyn Stripteasen.

Molemmat Fletch-elokuvat ohjasi pitkän linjan Hollywood-veteraani ja varsin monipuolisen ansioluettelon omaava Michael Ritchie.

Nimeni on Fletch perustuu McDonaldin ensimmäiseen ja ainakin toistaiseksi suomentamattomaan Fletch-kirjaan vuodelta 1974. Filmatisointi ottaa räikeimmät vapaudet nimihenkilön suhteen: kirjoissa Fletch oli entinen merijalkaväen sotilas ja huomattavasti vakavampi sekä riuskaotteisempi hahmo kuin Chevy Chasen tulkitsema anarkistimainen, valeasuihin ja paskanpuhumiseen turvautuva pelle. Tämä ei ole moite sillä molemmat näkemykset toimivat kuin se kuuluisa junan vessa. Ohjaaja Ritchie antoi improvisaatiokyvyistään kuuluisan Chasen säveltää roolisuoritukseen omiaan ja näyttelijä onkin maininnut roolin suosikikseen pitkällä urallaan.

Elokuvan juoni uhkaa välillä hukkua Chasen yhden miehen show'n alle, mutta mistään Lemmikkidekkari Ace Venturan kaltaisesta migreeniärsykkeestä ei todellakaan ole kysymys. Komedia ja jännitys ovat hyvässä tasapainossa ja tekevät Nimeni on Fletchistä erittäin nautittavan katsomiskokemuksen.

Jatko-osa ei aivan yllä edeltäjänsä tasolle, mutta on yhä varsin viihdyttävä elokuva.

Fletch - hän elää meni tuotantoon juuri, kun Hollywoodin käsikirjoittajien lakko halvaannutti elokuva- ja TV-tuotannon. Tämä tarkoitti sitä, että elokuvaa jouduttiin kirjoittamaan samaan aikaan kuvausten kanssa ja tämä huomioon ottaen kyseessä on yllättävän eheä ja koherentti kokonaisuus.

On harmi, ettei Fletch-kirjasarjaa ole suomennettu kolmea Book Studion julkaisemaa pokkaria (Nimi on Fletch, Carioca Fletch ja Onni yksillä Fletch) enempää. Hyvä uutinen on se, että kaikki kolme julkaisua löytyvät vaivatta divareista ja kaksi ensin mainittua myös Vaara-kirjastojen kokoelmista.

Tuomas Lius 20.6.2016


Näytetään tulokset 1 - 2 / 23
Merkintöjä per sivu 2
jostakin 12